Oppimiskäsityksistä
Jos sinulta kysyttäisiin, kuinka oppiminen tapahtuu niin mitä vastaisit? Onko se sitä, että pystyy painamaan mieleen paljon asioita, joita sitten pystyy toistamaan tarvittaessa? Tai sitä, että pystyy suorittamaan oppimansa liikesarjan tai käyttämään kätevästi työkalua? Vai onko oppiminen sitä, että pystyy muistamaan teorioita, joiden avulla voi älykkäästi soveltaa ja käsitellä tietoa?
Ensimmäinen vahva mielikuva, joka minulle tulee mieleen oppimisesta on legoilla rakentelu: legopalikat ovat niitä tiedonpalasia, joilla kokoan mieleni täyteen tietoa. Sanotaan nyt vaikka, että keltaiset palikat ovat matematiikkaa, siniset äidinkieltä ja punaiset biologiaa. Mitä enemmän luen ja lasken, sitä enemmän saan “tankattua” itseeni tietoa. Kun olen sullonut aivoni täyteen tietoa peruskoulusta aina yliopiston ylimpään tutkintoon, olen tietoa täynnä ja valmis elämän haasteisiin.
Esitelty legoilla rakentelu kuvaa yhtä monista mahdollisista oppimiskäsityksistä. Opetuksen järjestämisen kannalta on tietenkin tärkeää, että vallitseva oppimiskäsitys on järkevä ja tehokasta oppimista tukeva. Tässä yhteydessä on kuitenkin tärkeää huomata, että myös ihmisen oma käsitys oppimisesta ohjaa vahvasti sitä tapaa, jolla hän pyrkii omaksumaan asioita. Esittelemääni legopalamalliin tukeutuvan opiskelija esimerkiksi saattaa turhautua joutuessaan opiskelemaan asioita, joissa hänellä ei ole riittäviä perustietoa (siis niitä rakennuspalikoita, joita tarvitaan rakennuksen “pohjalle”). Oppimisstrategioista lukemalla oppiminen ja erityisesti pänttääminen nojautuvat tähän legopalikkamaiseen oppimiskäsitykseen.
Uskon, että kuvailemani oppimisen legopalikkamalli on eri muodoissaan melko yleinen käsitys oppimisesta. Tätä mieltä on myös Bereiter: “vallitsevan käsityksen mukaan oppiminen on jotakin, joka tapahtuu ihmisen pään sisällä. Se on prosessi, jossa oppija omaksuu jotakin tietoa kirjoista opettajan johdolla. Hänen mielensä on eräänlainen säiliö, joka oppimisen onnistuessa täyttyy tiedolla” (Bereiter 2002, Hakkarainen 2005a mukaan).
Kenties merkittävin puute tällaisessa oppimiskäsityksessä on, että se ohjaa ajattelemaan oppimista prosessina, jossa tietoa “tankataan” ihmisen mieleen aivan kuin bensaa auton bensatankkiin. Jos asia olisi näin yksinkertainen, niin eikö ihmisistä tulisi pelkästään kirjoja pänttäämällä superoppineita älyköitä? Tai käytännönläheisemmin: jos tietoa voisi “tankata” niin eikös paras keino lukea kokeeseen olisi lukkiutua ullakolle lukemaan kirjaa mahdollisimman pitkäksi aikaa?
Edellä esitellyt esimerkit varmasti kärjistävät. Sitä ei kuitenkaan voi kieltää, että siinä missä oppimisen onkin viime kädessä tapahduttava oppijan “pään sisällä”, kuvaa legopalikkamalli huonosti sitä, mistä oppimisessa on laajemmin kyse. Minkä takia oppiminen ylipäätänsä pitäisi irrottaa työstä, harrastamisesta ja kaikesta muusta tekemisestä luokkatilanteessa tapahtuvaksi tiedon syöttämiseksi tai kotona yksin illalla tehtäväksi, kirjaviisauden ahmimiseksi?
Onkin esitetty, että laajemmin oppimisessa on aina kysymys johonkin yhteisöön kasvamisen ja osallistumisen prosessista. (Sfard 1998; Lave & Wegner 1991; Wegner 1998, Hakkarainen 2005 mukaan). Näin oppimisesta tulee eräänlainen sivutuote siinä sosialisaation prosessissa, jossa oppija omaksuu yhteisön arvoja ja normeja ja hänen identiteettinsä rakentuu uudelleen (Hakkarainen 2005a).
Tällainen osallistuva näkökulma oppimiseen haastaa monen arkikäsityksen oppimisesta: ei oppimiseen tarvita pimeää nurkkaa, jonne voi vetäyty legoja rakentelemaan ja tietoa tankkaamaan. Sen sijaan, kasvaessaan yhteisön jäseneksi, oppijan on kyettävä osallistumaan siihen toimijoiden, työvälineiden ja käytäntöjen verkostoon, joka muodostaa yhteisön (Hakkarainen 2005b, mukaillen).
Mikä on sinun käsityksesi oppimisesta? Mitä mieltä olet - esitettyjen oppimiskäsitysten valossa - onko “perse penkkiin ja kirja käteen” hyvä ohje opiskelijalle? Entä miksi pääsykokeisiin lukeminen ja kurssien tenttiminen saattaavat tuntua erityisen vaativilta tehtäviltä?
Lähteet
Bereiter, C. (2002). Education and Mind in the Knowledge Age. Hillsdale, NJ: Erlbaum.
Hakkarainen, K. (2005a). Asiantuntijuus ja oppiminen työelämässä - psykologisia näkökulmia. Puheenvuoro Osaaminen murroksessa –työelämälähtöisen osaamisen tunnistaminen ja tunnustaminen seminaarissa 12.4.2005 Helsinki. Saatavilla verkossa
Hakkarainen, K. (2005b). Duunarista dosentiksi - Järjen, tunteiden ja kulttuurin voimavarat. Esitelmä YK:n lukutaitopäivän seminaarissa ja Aikuisopiskelijan viikon päätapahtumassa 8.9.2005, Paasitorni, Helsinki. Saatavilla verkossa
Lave, J. & Wenger, E. (1991). Situated Learning: Legitimate Peripheral Participation. Cambridge: Cambridge University Press
Sfard, A. (1998). On Two Metaphors for Learning and the Dangers of Choosing Just One. Educational Researcher 27(2), 4-13.
Wenger, W. (1998). Communities of Practice: Learning, Meaning, and Identity. Cambridge: Cambridge University Press