Onko pänttääminen tehokas tapa oppia?
Kuva: rachelsian / Flickr
Kun aikoinani aloitin lukiossa, monet pelottelivat sillä, että siellä ”joutuu lukemaan paljon”. Eipä ihme, että ajattelin tuolloin lukiossa pärjäämisen olevan kiinni siitä, kuinka paljon lukee kirjoja. Lukion ensimmäinen koe oli historiasta, tenttialueeksi oli annettu monisatasivuinen kurssikirja lähes kokonaisuudessaan, joten tein sitä, mitä oletin että minun pitkin ja luin kirjan läpi, peräti kahdesti. Kokeeseen mennessä oli hyvä olo siitä, että olin lukenut paljon ja usko siitä että pärjään hyvin.
Toisin kävi. Koe tuli takaisin seiskana, vaikka kovalla valmistautumisella olisi toivonut parempaa. Ja kyllä harmitti.
Seuraavalla koeviikolla kävi niin, että entinen yläastekaveri tuli yllättäen käymään iltana, jonka olin varannut maantiedon koealueen kahlaamiseen. Aika meni yhdessä niin mukavasti, että kokeeseen lukeminen jäi kokonaan. Aamulla harmitti mennä koululle, kun valmistautuminen oli jäänyt niin vähälle, eivätkä odotukset arvosanasta näin olleet kovat.
Vaan taas kävi toisin: kokeesta tuli yhdeksän, ilman minkäänlaista pänttäämistä.
Voisi toki sanoa, että pohjatietoni maantietoon olivat paremmat kuin historiaan, ja koe meni sen takia paremmin. Voihan myös olla, että historian kokeessa arvostelu oli tiukempi tai että kokeissa vaikutti pärstäkerroin. Muuhun en osaa ottaa kantaa, mutta tiedän, mikä ero suhtautumisessani näihin oppiaineisiin on ollut.
Olin aina pitänyt historiaa oppinaineena, jossa opiskellaan paljon ”nippelitietoa”. Pitää muistaa se vuosi, jolloin pähkinäsaaren rauha sovittiin. Pitää muistaa se järjestys, jossa venäjän tsaarit ja suomen presidentit olivat vallalla ja muistaa Suomen kielen kehitykset kannalta tärkeät merkkiteokset ja henkilöt. En myöskään oikein koskaan oppinut ymmärtämään, miksi näiden nippelitietojen muistaminen olisi niin kovin tärkeää. Ollutta ja mennyttä kaikki.
Se tapa, jolla yritin näitä nippelitietoja painaa mieleeni oli pänttääminen. Luin kirjan niin monta kertaa läpi, että kaikki tarpeellinen tieto kirjasta palaisi pysyvään muistiini eikä sieltä katoaisi. Hauki on kala, hauki on kala, hauki on kala.
Maantietoa sen sijaan en koskaan ollut pitänyt ”pänttäysaineena”. Ala- ja yläasteella maantietoon oli toki liittynyt jonkin verran pänttäystä (kuten jokien nimien opiskelua), mutta pääosin maantiedon asiat olivat selkeitä ja konkreettisia. Maanjäristykset, otsonikato, ilmasto, joet ja järvet ovat sellaisia asioita, joihin jokainen tämän maapallon asukas törmää. Lisäksi ilmiöt oli helppo ymmärtää: niillä on selkeät syyt ja seuraukset, jotka voi oppia ilman hillitöntä pänttäämistä.
Ei lienee yllätys, että jatkossakaan en lukiossa oikein koskaan innostunut historiasta, jossa suurempi merkitys tuntui olevan pänttäämisellä kuin ilmiöiden ymmärtämisellä. Jokaisella historian kurssin koin olevani tyhmä, kun en oppinut asioita, vaikka miten pänttäsin. Luin ja luin, tuntui vain, ettei tieto pysy omassa päässä. Täytyy olla miehessä jotain vikana.
Näin lukion aikapäivää sitten käyneenä tämä asia palasi mieleen keskusteltuani viikonloppuna kaverini kanssa, joka rakasti lukiossa historiaa, mutta vihasi matematiikkaa, joka itselleni taas oli yksi niistä helpoimmista aineista. Joku voisi sanoa, että kaverini pärjäsi historiassa koska sillä on ylivertaisen hyvä muisti ja minä maantiedossa ja matikassa, koska minä olin lahjakkaampi matemaattisten yhtälöiden kanssa.
Pieleen menisi. Historia oli kuulemma mukava aine, koska ”siinä pystyi niin helposti – ihan maalaisjärjellä - päättelemään ja pohtimaan sitä, miten asiat liittyvät toisiinsa”. Että ”ei tarvitse olla ylivertaisen älykäs, toisin kuin matematiikassa, jossa ei mitenkään voi muistaa tai ymmärtää mitä pitäisi seuraavaksi laskea”.
Vaikka tykkäsimme eri oppinaineista, me tykkäsimme niistä samoista syistä: niitä oli helppo ymmärtää ilman yliluonnollisen hyvää muistia ja huomiokykyä. Myös vihatuissa aineissa oli paljon samaa: ne tuntuivat kasalta ”nippetietoa”, vaativan jotain sellaista älyä tai muistia, jota itsellä ei tuntunut oikein olevan.
Ehkä vika siis ei ollut oppinaineissa tai siinä, että itse olisi tyhmä. Saattoikin olla, että oma suhtautuminen oppiaineiseen ei ollut oppimisen kannalta tehokas. Matematiikassa ja maantiedossa pyrin nimenomaan ymmärtämään syitä ja seurauksia, kun taas historiassa niitä ei oikein tuntunut olevan. Vaikka miten tietoa tankkasi niin se ei pysynyt päässä.
Seuraavan kerran, kun teet itsellesi lukusuunnitelman kokeeseen, tenttiin, pääsykokeeseen tai vaikkapa ylioppilaskirjoituksiin, pohdi onko suhtautumisesi oppimiseen oikea. Onko tavoitteenasi vain ‘tankata itseesi tietoa’ vai oikeasti ymmärtää ilmiöitä? Pänttääminen ei ole tehokkain tapa asioiden oppimiseen.
Lue myös: ‘Oppiminen ja älykkyys ovatkin toiminnan tulos’, ‘Päättelyn ero muodot’ sekä ‘HIV vai AIDS - kun syyt ja seuraukset menevät sekaisin’.
April 1st, 2008 at 5:05 pm
Pitäisköhän ottaa neuvosta vaari ja lukea seuraavaan kirran tenttiin sillä asenteella että se on mukavaa
Tosin se on kyllä niin suoraviivaista hommaa että kovin paljon ei syy-seuraussuhteita pysty pohtimaan. Tuli vielä tuosta historiasta mieleen, että määkään en oikein tykänny siitä lukiossa. Historiaan, tarkemmin Suomen historiaan, intoni palutti Hovimäki. Parasta historiatietoutta hyvin esitettynä ja asiat jää sarjassa olevien henkilöiden ansiosta mieleen. Kannattaa katsoa, mikäli ne saa jostain lainaan tai omaksi.
April 1st, 2008 at 7:05 pm
Hyvä huomio muuten: halusin korostaa, että “pänttäämällä” asiat jäävät helposti irtonaisiksi tiedon palasiksi, sen sijaan, että sillä tavalla oppisi ymmärtämään asioita kokonaisuuksina. Mainitsemani syy-seuraussuhteet ovat asioiden ja ilmiöiden ymmärtämisessä toki tärkeitä, mutta yhtä lailla tärkeää on siis ylipäätään hahmottaa oppiessa asioiden välisiä suhteita. Kirjoista opiskelulla ja pänttäämisellä on tässä suhteessa se ongelma, että useinkaan kaikki tarvittava tieto ei löydy kirjoista. Tai, jos löytyy, se on sellaisessa valmiiksi pureskellussa muodossa, joka ei jätä varaa oppijan omalle luovuudelle ja tiedon omaksumiselle oivalluksien kautta.
Tuosta suomen historiasta saa muuten hyvän esimerkin tähän kohtaan. Esimerkki: Wikipediassa asian voisi sanoa näin:
“Venäläiset miehittivät myös Suomea 1714–1721 ja ajanjaksoa kutsutaan Suomen historiassa isoksi vihaksi.”
Tarinamuodossa samoista asioista voisi kertoa tyyliin
“Kullervo oli usein kuullut isältään tarinoita venäläisten miehityksestä. Isä puhui usein venäläisestä upseerista, joka oli muista poiketen ollut heidän perheelleen myötämielinen. Vielä aikoja tuon lähes vuosikymmeneksi venyneen vihanpidon jälkeen isä muisteli tätä sotilasta lämmöllä.”
Tämä siis on esimerkki, eikä siinä ole mitään totuuspohjaa
Mutta tästä mielestäni tulee noita eroja esiin aika hyvin. Ensimmäisessä muodossa esitetystä tekstistä tulee lähinnä mieleen, että “Niinhän se varmaan on, että tuota aikaa kutsutaan isovihaksi. Parempi painaa vaan mieleen, että vuosien 1714-1721 välinen aika oli Iso Viha.” Alempi esitysmuoto herättää helpommin oleellisia kysymyksiä: miksi Suomi oli miehitetty? Miksi Kullervon isä tunsi venäläisen upseerin? Johtuiko vihanpito miehityksestä? Mistä miehitys johtui?