Kulutusyhteiskunnasta
Elämä nyky-yhteiskunnassa on paitsi tavarakeskeistä, myös luonnosta vieraantunutta. Elämme systeemissä, joka vaikuttaa itseriittoiselta, aivan kuin ”raaka-aineet tehtäisiin synteettisesti tehtaissa ja vaurautta luotaisiin yhdistelemällä nollia ja ykkösiä”. Tavaran määrä maailmassa lisääntyy jatkuvasti. Kertakäyttöisyys, jätevuoret ja materiaalin haaskaus leimaavat Suomessakin sodanjälkeistä varaustumisen aikaa. (Välimäki, 2006.)
Onko jatkuva kulutus ja tavaran haaliminen kenenkään edun mukaista? Tavarakeskeisyys ei välttämättä ole kuluttajan itsensäkään etu. Kun ostamisesta on tehty helppoa, mutta myynnistä ja poisantamisesta vaikeaa, täyttyvät kaapit monenlaisella roinalla. Omistettujen tavaravuorien vähitellen kasvaessa, tuskin kukaan pystyy tarkalleen sanomitaan, mitä omistaa. Oman tavaran hallinta on selkeästi ongelma: se vaatii aikaa ja vaivaa.
Kun tavaroita ei tarvita, ne joko varastoidaan tai niistä hankkiudutaan eroon. Yksinkertaisin ratkaisu eroon hankkiutumisesta on heittää tavara roskiin: se on helppoa ja nopeaa. Vaikka kierrätyskin on joiltain osin tehty melko helpoksi, esimerkiksi tarjoamalla jätteille erottelupisteitä, vaatii erottelukin jo työtä, josta tekijälleen ei seuraa juuri näkyvää hyötyä. Kirpputorit tarjoavat tavaroille jatkoaikaa, mutta voitaneen sanoa että suhteessa kulutukseen niiden suosio on melko merkityksetön.
Jäte on jätettä, koska se on käyttäjälleen hyödytöntä. Se mikä toiselle on jätettä, voi kuitenkin toiselle olla arvokasta. Tarpeet ja toiveet ovat varsin suhteellisia, siis myös tavaran arvo vaihtelee paljon. Arvon vaihtelu voi olla muun muassa alueellista, yksilöllistä ja kulttuuriin määräämää. Voitaisiinko siis jätteen määrää vähentää, jos ostajan arvostus ja myyjän motivaatio kohtaisivat useammin?